Taas pitkästä aikaa tuntuu siltä, että saattaisi helpottaa oloa kirjoitella vähän ajatuksia ylös. Viime viikonloppu ja sen kisat toivat uuden epäonnistumisen ja pettymyksen aallon, jonka haluaisin nyt ravistella pois. Mennäänpä nyt aluksi vähän ajassa taaksepäin, niin kuulostaa ehkä hieman järkevämmältä tämä tarina.
Viimeksi kirjoittelin tänne heinäkuun lopulla, kun olimme käyneet ensimmäiset tokokokeet. Silloin ei paikkamakuu sujunut ihan niinkuin piti ja sitä jäätiinkin sitten treenaamaan. Muiden yllytyksestä pehmentyneenä suostuin lähteä edustamaan HSKH:n joukkuetta tokon piirinmestaruuskisoihin elokuun lopulla. Treenattiin paikkamakuuta niin paljon kun mahdollista, eri koirien kanssa, eri häiriöissä, kisanomaista ja vaikka mitä. Välillä se treeneissä sujuikin ihan hyvin, mutta missään kohtaa se ei mielestäni ollut rento. Eli vaikka hiljaa pysyikin, pää kääntyili kun tuulimyllyllä ja häntä vispasi, se oli siis levottoman näköistä. Noh, luvattiin jo, joten kauniina elokuun päivänä suunnattiin kohti Tuomarinkartanon vinttikoirarataa ja tokon piirinmestaruuskisoja. Mua jännitti enemmän kuin koskaan. Sami ei päässyt mukaan kisoihin, joten jouduin mennä sinne yksin. Toki joukkuekaverit oli paikalla, mutta mulla ei ollut mun tukea ja turvaa mukana. Sitä joka sanoo hengitä, hyvin se menee, muista pitää hauskaa. Silloin en myöskään vielä luottanut Miloon, enkä Milon hermoihin uusissa koepaikoissa. Se oli liian monta kertaa nolannut mut räyhäämällä, joten pidin sitä autossa koko ajan. Nyt ymmärrän, että se ei ainakaan helpota paikkamakuun ongelmia. Kun sitten tuli meidän vuoro, olin kireä kun viulunkieli ja tuntui että pyörryn. Tunsin jo kun päästiin riviin, että Milo ei tule pysymään hiljaa. Ja niinhän siinä kävi, se alkoi vinkua jo muutaman askeleen jälkeen ja haukkuminen alkoi noin 15 sekuntia siitä kun olin jättänyt sen. Se haukkui komentavasti, koko minuutin. Viimeisten sekuntien aikana se nousi istumaan, mutta onneksi ei tälläkään kertaa lähtenyt paikaltaan. Ja taas sain hävetä. Ihan hirveä tilanne niille muille koirakoille.
Yksilöliikkeet meni ihan hyvin. Sain olla taas ylpeä kaikesta, paitsi luoksetulosta. Meidän siis varma luoksetulo muuttui epävarmaksi ohjaajaan perään hiippailuksi. Videolta huomaan, että selkeästi Milo paineistui yleisöstä, eikä sen takia vaan pysynyt istumassa. Lopulliseksi tuomioksi tuli ALO3, 119p. Ja taas menin itseeni ja ryvin jossain inhossa. Miksi kaiken tämän treenin jälkeen meillä menee näin huonosti. Miksi mulla on näin vaikea koira.
(Tämä jäänyt luonnokseksi viime syksyltä, julkaisen ihan tälläisenään, hyvänä muistutuksena itselle noista fiiliksistä. Kohta vähän kivempaa tekstiä. :)
Tässä vielä linkki 21.8.2016 kokeeseen:
https://www.youtube.com/watch?v=UyYJtV4taWg&t=31s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti